Kävin tänään vanhoilla kotikulmilla, jossa olen viettänyt lähes puolet elämästäni, mutten kuitenkaan käynyt enää aikoihin. Siihen ei vain ole ollut syytä. Oli mukava käydä, näyttää läheiselle kulmia, joissa itse on kasvanut, kulkenut ja leikkinyt, mutta samalla huomasin, miten ontolta paikka itselle tuntui. Tunnen säännöllisesti kaipuuta takaisin Ranskaan ja sinne mennessä tavoitan aina syvän lämmöntunteen, sellaisen kodinomaisen. Mutta Itä-Hakkilaan en kaipaa koskaan, eikä sisälläni liikahtanut nyt noita lapsena puhkikulutettuja ja silmät kiinnikin tuttuja katuja kävellessä.
Oikeastaan koen, etten koskaan kotiutunut sinne, vaikka lopulta niin kauan alueella asuinkin. En löytänyt paikkaani sosiaalisista ympyröistä ja vietin paljon aikaa yksin. Kotona oli vuodesta toiseen painostava ilmapiiri ja omanlaisensa haasteet, joka sai elämään jatkuvassa huolessa. Itselle oli koko ajan selvää, että kun aika on kypsä, muutan muualle. Halusin kauas, mieluusti ulkomaille, mutta lopulta muutin Helsingin Vallilaan, sitten vuosien saatossa eri puolelle kaupunkia viivähtäen hetken välissä Malesiassa.
Sen taitekohdan jälkeen tuntui, että vasta aloin elämään. Kun pakkasin muuttolaatikot pois Itä-Hakkilasta ja aloitin uudessa, en niin kovin kaukana fyysisesti, mutta henkisesti valovuosien päässä, tuntui, että päästin jotain pois hartioilta. Siitä alkoi matka itseen. Ymmärrys, että mennyttä ei voi muuttaa enkä jaksa enää elää vanhassa, vaan haluan nähdä ja kokea. Kuunnella itseäni, en muiden tarpeita. Keskittyä asioihin, joille voin tehdä jotain. Siitä pidän edelleen kiinni.
Kai jossain syvällä olen sama ihminen kuin tuolloin, tietenkin. Tunnistan edelleen paljon samoja piirteitä itsestäni, tietyn oman tien kulkemisen, herkkyyden ympäröivälle ja erakkoluonteisuuden, mutta samalla tuntuu kuin olisin toinen. On aika ennen ja aika jälkeen, enkä kaipaa aikaa ennen aikuisuutta. En nostalgisoi sitä ja hymähdän mielessäni jonkun maalatessa kuvaa lapsuuden viattomasta onnellisuudesta ja kauniista kesistä. Taisin olla jossain muualla kun niitä kokemuksia jaettiin. Sen sijaan olen saanut kokea niitä paljon sen jälkeen, en ehkä viattomuutta, mutta on vaikea kaivata sellaista, mistä ei oikein tiedä.
Omalla tavallaan Itä-Hakkila oli hyvä paikka kasvaa. Rauhallinen uinuva omakotialue, jossa tuolloin oli tuolloin vielä kaikki palvelut ja luonto ihan vieressä. Kuinka paljon lapsuudesta olenkaan viettänyt ulkona ja metsissä! Mutta silti en vain kuulunut kuvioon, löytänyt paikkaani ja ihmisiäni. Minulle siellä ei ole koskaan ollut sellaista kodinomaista lämpöä ja turvallisuudentunnetta, eikä perheen ulkopuolista pysyviä ihmissuhteita ole jäänyt niiltä vuosilta (tai yksi, mutta hänkään ei varsinaisesti asunut tuolla). Onneksi sen jälkeen paljon on muuttunut ja elämään on löytänyt uusia ihmisiä aikuisista kuvioista, ei paljon, mutta tärkeitä – juuri minulle sopivia.
Silti oli kiva käydä. Tuntui todella tärkeälle jakaa ne kulmat ja muistot toisen kanssa. Kierrättää reitit, joina joskus on pienin jaloin kävellyt, pyöräillyt ja rullaluistellut. Ja huomata, kuinka lyhyt Kuusijärven ympäryslenkki onkaan, vaikka lapsuuden muistikuvien perusteella sen olisi pitänyt olla vähintään tuplasti pidempi! Tai kuinka lyhyt lapsuuden pulkkamäki oikeasti on tai miten harva kauppaan kulkevaa reittiä vierustava kuusikko onkaan.
Lapsena kai sosiaalisten kuvioidenkin paine on tuntunut suuremmalta kuin mitä se aikuiselle olisi, sillä nuo korttelit ovat olleet koko elämä ja sen muurit. Nyt tietää, miten paljon on niiden neliökilometrien ulkopuolella, ja että jossain on paikka, joka tuntuu kodilta.
Ensimmäinen kuva on kadulta Itä-Hakkilasta, jossa asuin noin 13 vuotta. Muut kuvat taas ovat viehättävällä Hakunilan kartanoalueella sijaitsevasta Ruuna Cafe&Storesta. Tänään myös muistelin edesmennyttä koiraamme, joka edelleenkin elää ajatuksissa. Hassuna sattumana juuri toisen vanhan kotimme kulmilla tuli tismalleen samanrotuinen hauva vastaan.
