Kohta 35 ja lapseton.

Viimeisen parin vuoden aikana elämään on astunut kutsumaton vieras, joka on kuluneen vuoden aikana tehnyt olonsa vähän liiankin kotoisaksi. Pitänyt hereillä öisin ja kuiskinut yksinäisinä päivinä korvaan kiusallisia muistutuksia. Se vieras on tietoisuus omasta hedelmällisyydestä, tai oikeastaan se väistämättömästä juoksusta kielekettä kohti. Ja siltä se on tuntunut, juoksulta.

Yritän miettiä keinoja kohdata vieras, mutta samalla se huutaa äänekkäästi rinnalla, ettei sitä kohta enää ole ja ymmärränkö, kuin paljon saatan sitä joku päivä kaivata. Asiaa ei helpota lehtien kirkuvat lööpit siitä, kuinka 35 ikävuoden jälkeen hedelmällisyys lähtee dramaattiseen laskuun, ihan kuin en olisi jo liiankin tietoinen asiasta. Samaan aikaan en tiedä mitä tehdä. Haluaisin vain pysäyttää kellon ja ottaa muutaman vuoden aikalisän, mutta eihän maailma niin toimi. Isoja valintoja joutuu tekemään suurissakin epävarmuuksissa. Ja se oma epävarmuus on, etten vielä tiedä haluanko omia lapsia.

Lapsuuden kokemukset painolastina

Olen suuren osan elämästäni ajatellut etten halua, mutta vasta viime vuosina pureutunut syihin siitä, miksi oikeastaan ajattelen niin. Olen tehnyt matkaa itseeni ja ymmärtänyt, että sellaisen perinteiseen perheen muotoon liittyy itsellä valtavasti pelkoja. Olen huomannut, että ehkä kysymys ei ole siitä, että en haluaisi omia lapsia vaan pelkään sitä, että tulisin hylätyksi siinä tilanteessa tai etten osaisi olla sellaisella tavalla läsnä, mitä ajattelen, että pitäisi.

Oman veljen kehitysvamma on saanut pelkäämään riskejä. Nähtyäni läheltä, millaista on kun omalla lapsella on kehityshäiriö, voin kaikella syvällä kunnioituksella myöntää, ettei itsestä olisi samaan. Tai totta kai meistä on ihmeisiin kun tilanne sitä vaatii, mutta tarkoitan, että pelkään riskiä niin paljon enkä kuitenkaan halua lasta niin palavasti, että on helpompaa antaa olla. Olen liian itsenäinen hoitaakseni pahimmassa tapauksessa täysipäiväisesti elämäni loppuun asti ja se riski kasvaa samaa tahtia oman ikänumeron kohotessa. Eikä liioin maailman vääjäämätön liike kohti katastrofeja herätä intoa pullauttaa maailmaan uutta elämää.

Olen myös pohtinut sen vaikutusta, etten ole koskaan ollut suhteessa, jossa toinen olisi mainittavasti tai ainakaan aktiivisesti halunnut lapsia. Jos olisi, olisiko se vaikuttanut ajatuksiini? Ainakin se olisi haastanut uudella tapaa ajattelemaan ja toisaalta myös luonut turvallisen ympäristön varovaisesti ajatella asiaa. Tunnustella, miltä se tuntuisi jaettuna kokemuksena toisen kanssa.

Nyt mielessäni olen aina ikään kuin ajatellut asian valintana lapsen ja parisuhteen välillä. Tiedostan erinomaisesti, ettei kyseessä välttämättä ole valinta, mutta kun itse on nähnyt ja kokenut toisenlaisen mallin eikä varsinaisesti ole kuullut rohkaisua läheltä muunlaiseen, on todella vaikea luottaa ajatukseen, että kasvatuskokemus tapahtuisi tiiminä ja tasa-arvoisesti. Että voisin saada molemmat, olla sekä äiti että rakastettu.

Elämää pitkälle eteenpäin

Olen pysähtynyt miettimään asiaa ei vain lyhyen mittakaavan kulmasta vaan koko elämän kattavassa. Olen viimeiset 15 vuotta tutustunut itseeni, elänyt lapsetonta arkea menneet kymmenen onnellisena. Kokenut, tehnyt, nauttinut ja nähnyt. Elänyt vuosia hyvin näin, mutta olenko varma, että haluan elää samalla tavalla myös seuraavat vuosikymmenet? Entä kun ikää on kertynyt tuplat tai enemmän, jos sinne asti pääsen, kaipaanko silloin toisenlaista tukiverkostoa? Entäpä sen hienoutta, että saa nähdä elämän kehittyvän ja kasvavan?

Olen kokenut, etten ole ollut vielä lähelläkään valmis niin vastuulliseen rooliin kuin vanhemmuus on. Mitä enemmän olen maailmasta oppinut, sitä paremmin huomaan omat puutteet ja kasvukohdat. Samalla olen ymmärtänyt, että harva meistä on valmis, rooliin kasvetaan ja matkan varrella opetellaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että kun katson tulevaa, voisin nähdä itseni hyvin erilaisissa vaihtoehtoisissa elämissä. Olen mukautuva, enkä usko, että onnellisuus on kiinni puitteista, joten voisin erinomaisesti olla onnellinen aikuisessa suhteessa ja itsenäisenä, mutta samalla olen havainnut, että yhtä lailla voisin olla uskomattoman onnellinen äitinä. Molemmat vaihtoehdot tarjoavat erilaisia kokemuksia, eivätkä ne ole suoraan vertailukelpoisia, mikä tekee asiasta entistä vaikeamman.

Nämä ajatukset ovat hiipineet salakavalasti viime vuosina mieleen ja tänä vuonna vallanneet sen. Olen yrittänyt löytää vastausta ymmärtäen, etten taida löytää sellaista ihan pian. Ja kun löydän, onko sitten jo liian myöhäistä toiselle vaihtoehdolle ja olenko valmis hyväksymään sen? Tietenkin ymmärrän, ettei lasten saanti ole itsestäänselvyys, on hyvin mahdollista, että vaikka kuinka haluaisin jälkikasvua, ei sellaista oma tai kumppanin keho välttämättä kykene tuottamaan. Siitäkään ei tietenkään voi olla varma. Mutta se on omalla kohdalla vasta seuraava kysymys.

Yksin vai yhdessä?

Asian pyöriessä viikosta toiseen mielessä, huomaan sen lataavan tahattoman paineen nykyiseen suhteeseeni. Olen alkanut laskemaan, että olen käyttänyt kolme vuottani tähän. Alussa ei ollut kiire minnekään, mutta nyt tajuan, että tavallaan kuitenkin on. Kehon ikääntyminen ei odota.

Olen tuskallisen tietoinen siitä, että jos toinen haluaa lapsia ehkä vasta joskus tulevaisuudessa, en itse enää välttämättä ole kykenevä niitä tarjoamaan ja samalla kuljen ohi oman hedelmällisyysiän. Jos taas päätän haluta yrittää, ja toinen ei ole samassa vaiheessa tai halua samaa, joudun aloittamaan alusta ja näin 35 ikävuoden kynnyksellä, onko siihenkään oikeastaan enää varaa, uuden suhteen rakentamiseen alusta asti?

Ja kuvitella niitä paineita, joita siihen latautuisi! Huh.

Olen siis pyöritellyt lukuisia erilaisia skenaarioita, ja joutunut kohtaamaan ajatuksen siitä, että jos päädyn lapsiin, on hyväksyttävä myös se vaihtoehto, että se tapahtuu yksin. Jos nykyisessä suhteessa tulisin raskaaksi (mikä on täysin todellinen riski varmoihin päiviin luottaessa) ja päätyisin pitämään lapsen, en voisi odottaa, että toinen haluaa aidosti jäädä rinnalle. Olisinko valmis siihenkin?

Yksin ajatusten kanssa

Niin paljon ajatuksien epävarmuutta, että yksinäisinä arkiöinä lähes kuulen mieleni epätoivoisen raksutuksen ja tuntuu, kuin pieni keittiökello huutaisi korvani juurella viiltävästi lähenevää erääntymistä.

Hetkittäin tuntuu todella yksinäiseltä ajatusten kanssa. Mies ei tunnu näkevän samoja riskejä kuin itse, ei ymmärtävän lapsuuteni tuomia pelkoja ja ennen kaikkea sisäistä sitä, että hedelmällisyydelläni on parasta ennen aika. Vaikka se tarkoittaa, että yhtä lailla hänen on tehtävä valintoja, sillä se vaikuttaa siihen, mikä on meidän suhteemme tulevaisuus. Ystävät luottavat tarkoitukseen, ovat jo saaneet lapsia tai luopuneet ajatuksesta. Joka tapauksessa ovat asiassa eri vaiheessa kuin itse (tai sitten vain onnistuvat luomaan sellaisen illuusion), mikä saa aikaan sen, että samaa rullaa pyörittää mielessään viikosta toiseen päätyen aina yhtä suureen kysymysmerkkiin ja tuskastuttavaan epävarmuuteen.

Välillä perustelen itselleni, että jos en täysillä halua lasta, ehkä on parempi antaa olla. Toisaalta ymmärrän, että moni lapsi ei ole suunniteltu, mutta silti syntyessään haluttu. Tiedän itsestäni, että olisin kykenevä kasvamaan myös siihen rooliin.  Toisaalta taas pelkään, että menetän minuutta ja itsenäisyyttä, joiden takia olen tehnyt valtavan työn. Voisin olla myös äiti, mutta en vain äiti. Pelkään kehon muutoksia ja ennen kaikkea hylätyksi tulemista, kaiken sen kokemista ja kantamista yksin etenkin tilanteessa, jossa alun alkaenkaan ei ole ollut ihan varma. Tiedän, että selviäisin, mutta tiedättekö mitä? En ole enää pitkään aikaan jaksanut olla vain selviytyjä. Liian monta vuotta elämästä on kulunut selviytyessä, joten en haluaisi pohjata uusia valintoja siihen ajatukseen.

Olisi helppoa ja turvallista jatkaa arkea tällaisena, mihin se nyt on kasvanut ja minkä on vuosien saatossa itsestä oppinut. Vastata vain itsestään ja iloita muiden lapsista, tehdä enemmän hyvää ja tukea niitä, jotka sitä tarvitsevat. Muiden lapsiin ja erityisesti kumppanin mahdollisiin lapsiin suhtaudun suopeasti. Toisaalta ymmärrän edelleen oppivani itsestäni ja tunteiden syy-seuraussuhteista ja mietin, entä jos huomaankin vuosien kuluessa, kuinka lopulta lapsuuden kummitukset ohjasivatkin valintojani, eikä tahto ollut aitoa vaan oikeasti syvällä iskostuneen pelon vääristämää? Ja toisaalta, en halua perustaa elämääni pelkojen välttelyyn ja turvallisuuden kuvitelmaan.

Loppuelämän valinta

Ymmärrän, että en ajattelisi asiaa vielä jos ei olisi pakko, mutta samalla tiedostan, että on aikalailla pakko, ellen halua olla tilanteessa, jossa luonto tekee valinnat puolestani ja pahimmassa tapauksessa päädyn kantamaan taakkaa siitä, että annoin vain ajan kulua. Pyörittelen asiaa eri kulmista ja mietin, miten löytäisin avaimet ratkaista yhden elämäni suurimmista valinnoista. Kaikessa muussa voi muuttaa kurssia, mikä tekee niistä helpommin hallittavia, mutta tässä ei voi. Valinta tulee määrittämään koko loppuelämää.

Kun vuosikoostepostauksessa viittasin isoihin teemoihin, on tämä yksi niistä. Ja niin toivon, että vuoden kuluttua voin istua tässä ruudun äärellä viisaampana ja vastauksia löytäneenä. Vuosi on lyhyt aika, mutta toisaalta, siinäkin ajassa ehtii paljon muuttua.

Fun Facts kulisseista:

1. Kirjoitin tämän postauksen kahvilassa voidakseni keskittyä vain ja ainoastaan tähän, ja kesken keskittyneen kirjoituksen jotakuinkin ikäiseni mies tuli pyytämään treffeille. Mietin huvittuneena mielessäni, että olisikohan pyytänyt jos olisi tiennyt, mistä parhaillaan kirjoitan.
2. Kun oikoluin postausta sain messenger-viestin ja kun avasin ruudun, ensimmäisenä siihen lävähti puolet ruudusta peittävä raskaustestimainos (enkä ole edes goolannut mitään aiheeseen liittyvää).