Seisoit asemalla näyttäen vihaiselle. Vanhalle ja vihaiselle.
Toivoin hiljaa mielessäni, etten koskaan tulisi näyttämään siltä.
Joskus kokosi toi pontta vihaisuudellesi, mutta vuodet ovat vetäneet sinua kasaan. Harmaannuttanut hiukset ja himmentänyt silmät. Hätkähdän edelleen kun huomaan, että rinnallani tunnut heiveröiselle. Voimasi on enää muistoissa, mutta ne muistot istuvat syvällä.
Emme ole nähneet lähes kahteen vuoteen. Silloin jouluna viimeksi. Sen joulun saisi puolestani pyyhkiä tapahtumattomaksi. Sen jälkeen vedin viivan: en halua, että kuulut elämääni. Meni pitkä aika ennen kuin vaihdoimme muutaman sanan. Oikeastaan montaa sanaa emme ole vaihtaneet näinä lähes parina vuotena.
Mietin pitkään, haluanko tavata sinua tänään. Viimeksi nähdessämme olit kaukana kohtuudesta. Lisäksi voin paremmin kun en muista olemassaoloasi, kuule kovaa päälle tulevaa ääntäsi. Eiliseen asti arvoin. Lopulta ajattelin ettei kai vahinko voi olla mainittava. Täällä, minun kotikentällä, Suomessa, Helsingissä, minä olen vahvoilla. Sinä vieras. Tänä päivänä, minä 34-vuotiaana aikuisena, sinä jo eläkkeellä olevana, voisin päihittää sinut sanoilla. Luulen, että jollain tapaa tiedät sen, pysyt etäällä, et haasta, et arvostele minua niinkuin kaikkea muuta.
Kohtaamisemme on muodollinen. Istumme vastakkain pöydän ääressä, katselen vesilasiini, sinä Karhun tuoppiin. Tavallaan säälin sinua. Mietin, tunnetko koskaan aitoa onnea. Miltä elämäsi sinusta tuntuu. Oletko ylpeä valinnoistasi. Pelkäätkö vanhenemista.
Kuka minä olen sinulle?
Näyttää siltä, ettet niin välitä. Toisaalta, en muista nähneeni sinussa ennenkään välittämistä minusta. Välillä osaat näyttäytyä parempana, syvempänä ja pidettävämpänä, mutta kuori katoaa jossain vaiheessa. Siksi en halua olla seurassasi pitkään.
Katsot puhelinta. Minä omaani. Puhut uudesta perheestäsi. Mietin puhutko koskaan minusta. Minä en puhu sinusta. Joskus puhuin. Puhuin paljon. Puhuin parisuhteissa, puhuin terapiassa. Puhuin sinulle, vaikket halunnut sitä kuulla. Puhuin sen kaiken ulos niin, etten enää jaksa puhua. Et ole sen arvoinen. En kanna sinua enää mukanani. Kun puhun perheestäni, puhun äidistä ja veljestä. En puhu isästä. Siinä ei ole puhuttavaa. Sinussa ei ole. Voin paremmin, kun en ajattele sinua.
Voisin olla sinulle vihainen paljosta. Olenkin ollut. Mutta enää en jaksa sitäkään. Minä siitä vain kärsisin. Välillä olen ärtynyt siitä, etten ole katkaissut kaikkia yhteyksiä. Välillä ajattelen, että ehkä sentään sitä ei tarvitse. En aina osaa päättää. Mutta sen olen päättänyt, tuon joulun jälkeen viimeistään, nyt ehdot tulevat minulta. En enää hypi tahtosi mukaan, en yritä miellyttää tai usko sinun muuttuneen. En enää ota vastaan mitään ylimääräistä sinulta.
Katselen syvää uuretta silmiesi välissä, raskaita kulmia, kaartunutta ryhtiä. Silmäni kostuvat. Toistamiseen. En osaa olla täysin tunteeton, vaikka niin kohdallasi haluaisin. On ristiriitaista tuntea myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei varsinaisesti sitä ansaitse.
Ehkä kestän tämän, vaivalloisen tunnin seurassasi. En ole enää riippuvainen sinusta, mutta oletko sinä omalla oudolla tavallasi minusta?
Katseesi kohtaaminen on vaikeaa. Siinä katseessa on ikään kuin kaikki se historia, mikä ei sanoissa näy.
”Sää on ollut hyvä täällä?” ”Kyllä, lämmin syksy.” ”Niin, lämmin.” ”Kesäkin oli.” ”Joo, niin oli.” Hiljaisuus. Sormenpäissä pyörivä lasi.
Kumpikaan ei tunnu haluavan olla siinä, mutta silti olemme. Näinkö se jatkuu tästä eteenpäin? Vuoden tai parin välein ehkä kestän, mutta yhtään enempää en. Tiedän, että mitä lähemmäs tulet, sitä enemmän läsnäolosi alkaa vahingoittamaan minua, ja siihen en anna enää mahdollisuutta.
En voi olla miettimättä sitä kun vanhenet vielä enemmän. Entä jos sairastut? Kaipaisitko silloin minua? Pystyisinkö olemaan kylmä tavalla, jota haluan?
Hyppään ratikkaan. Kotimatkan velloo levoton olo. On hassua ajatella, että sinä olet isäni, sillä en tunne sinua sellaiseksi. Olet ollut elämässäni, muttet koskaan puolellani. Se on surullista, mutten enää sure sitä.
Makaan kotona sängylläni ja kuuntelen naapurihuoneistosta kaikuvaa musiikkia. Monesti itken sinut nähtyäni, nyt olo on rauhallinen. Tapailen hymyn tapaista. Oikeastaan on hienoa, miten kauaksi olen sinusta päässyt, miten heikosti otteesi enää kantaa, vaikka välillä onnistutkin löytämään historian jättämän heikon pisteen. Kannan vielä uusiin ihmissuhteisiin jättämiäsi jälkiä, mutta jotkut asiat hälvenevät hitaasti vaikka ne tiedostaisi. Jokainen vuosi vie kuitenkin kauemmaksi ja jokainen suhde alkaa parempana versiona minusta.
Ajattelen, kuinka ihanaa on, että tänä päivänä olen onnistunut ympäröimään itseni hyvillä ihmissuhteilla, hyvillä ihmisillä. Ehkä en olisi siitä niin tarkka, jos suhteemme ei olisi ollut sellainen kuin oli. Jotain hyvääkin kai kaikessa. En voi pyyhkiä rooliasia menneestä elämästäni, mutta tulevaisuutta olen jo viitoittanut uusiksi ja siinä paikkasi on korkeintaan kaukainen sivuhenkilö.
