Vaikka asioita on tapahtunut vähän ja olen ollut enemmän poissa kuin mukana, niin mielessä tuntuu täydeltä. Hetkittäin ajatukset käy ylikierroksilla ja alitajunta työstää kaikkea käynnissä olevaa. Olen alkanut näkemään painajaisia leikkauksesta ja säikkynyt mieleni tuottamia skenaarioita, vaikka oikeastaan pelättävää ei mitä tahansa tavallista operaatiota enempää olekaan.
Harminut olen sitä, etten ole Sidewaysissa, vaikka se kuului kesäni toivetapahtumiin, mutta aina asiat eivät mene tahdotulla tavalla. Olenkin yrittänyt keskittää mieltäni siihen, mitä voin nyt. Ainakin tehdä töitä, sillä tuleva sairasloma luo kiirettä. Paljon on tehtävä ennakkoon, jotta tulevalla viikolla voin keskittyä siihen silloin kaikkein tärkeimpään, paranemiseen.
Löysin lopulta pari uutta kesävaatettakin, ne ovat ikään kuin symboli sille, että ihan pian voin ja jaksan tehdä enemmän kaikkea. Olen purkanut seurankaipuutani mieheen, joka on silloin saapunut tuomaan muuta ajateltavaa. Katsellut vatsaani ja miettinyt, että kohta se saa uusia koristeita – ja laittanut miehenkin jo pariin otteeseen hyvästelemään vielä melko vähäarpisen vatsani. Ihan varmuuden vuoksi, jos jäljet tulevatkin olemaan isommat kuin on suunniteltu.
Ylipäätään olen ihmetellyt, että nyt on näin. Miettien sitä, että tasan vuosi sitten Sidewaysissa voin pahoin toisen kulkiessa ohi välinpitämättömänä, jättäen tahallaan huomaamatta. Kuin en olisi kukaan tai mitään. Ensimmäisenä festari-iltana itkin hiljaisen esiintymislavan kulmalla ja ajattelin, ettei tästä sitten kuitenkaan tule yhtään mitään. Paljon on muuttunut siitä. Toisaalta pakko on ollut, kauempaa en olisi jaksanut. Se viikonloppu laukaisi ensimmäisen tietoisen tauon, joka loppui kohtaamiseen Onnibussissa matkalla Raumalle. Siitä kai muutos lopulta pikku hiljaa alkoi, muttei itsestään.
Nyt olen tuntenut onnea siitä, että on joku, joka tuo parane pian -kukkia (vaikka ei ne kukat, vaan se ajatus), kertoo päivistään ja jonka kanssa suunnitella matkaa elokuulle. Ajatus uudesta reissusta tuo helpotusta niin jännitykseen kuin edelleen koholla olevaan matkakuumeeseen. Kiova ja Chișinău ovatkin jo vanhoja toivekohteita, joihin yritin jo vuosi sitten, mutta rinnalleen ne ovat saanet Tšernobylin. Jos saamme kaiken mahdutettua riittävän pieneen kokonaisbudjetiin, niin ainakin nuo kolme olisi tavoitteena nähdä.
Näinä hiljaisiksi jääneinä helleviikkoina olen myös alkanut kaipaamaan rantaa ja pienen hetken aurinkolomaa, lämpimään veteen pulahtamista tai edes muiden maiden meriin kahlaamista. Niinpä miehen esiin heittämä Mustanmeren rannikko ei sekään ole huono vaihtoehto, jos haluamme haalia lisää kohteita kokonaisuuteen tai alkuperäinen suunnitelma ei jostain syystä onnistu.
Matkan ajattelu nostaa mielialaa. Samoin kuin sen, että vielä on kesää ja ehtii kokea kotikaupungin yöttömän yön, muualtakin kuin omasta sängystä kiroten juuri ennen kesää rikki mennyttä pimennysverhoa. Niin, ja muut elämän ihmiset. Viime viikot olen ollut niin sosiaalisessa pimennossa, että näin erakkoluonteisenakin on täytynyt tunnustaa kaipaavansa myös muita kohtaamisia ja aktiviteetteja. Mutta pian! Ensin jatkan kehoni konmaritusta ja luovun taas yhdestä vähemmän tärkeästä palasesta – kuka nyt koko pakettia muutenkaan tarvitsee!
Kivaa viikonlopun jatkoa kaikki, nauttikaa!
