Kun harmaa henkilöauto ylitti Georgian ja Armenian hiljaisen rajan, oli helppo havaita, että maa vaihtui. Tbilisistä tasaisena pintana jatkunut asfalttitie muuttui yhtäkkiä kuoppaiseksi (kuulemma teiden ylläpitoa varten kerätyt rahat olivat kadonneet välikäsien taskuihin) ja auto sai kaarrella penkereitä viistäen.
Kaarteisiin Pohjois-Armeniassa sai tottua muutenkin kuin paikoittaisen teiden huonon kunnon puolesta. Noin kolmen miljoonan asukkaan maassa pinta-ala on pääasiassa vuorien valloittamaa. Maisema muuttuukin jylhäksi jo pian rajan ylitettämisen jälkeen. Vuorenrinteitä ympäröivä vehreys muistuttaa paikoin Montenegron vuoristoalueita, mutta silti paikalla on niin oma henkensä, ettei tulisi sekoittaneeksi.
Kun matkan jälkeen kysyttiin, mitä Armeniasta jäi erityisesti mieleen, oli nopea vastaukseni karuuden ja kauneuden kiehtova kontrasti. Vuoriston tyyni vihreys huumaa, Debed Canyon ei syyttä ole maan päänähtävyyksiä, ja kyseiselle alueelle oman päiväretken Armeniaan keskitimmekin.
Pitkälle kantavaa vehreää vuorimaisemaa voisi katsella loputtomasti, mutta maisema on muutakin kuin puiden ja pensaiden täplittämiä vuorenrinteitä. Se on yksityiskohtia, jotka eivät päästä unohtamaan aikaa osana Neuvostoliittoa. Runsaan puuston keskellä nököttää hiljaisina neuvostohenkisiä harmaita betonikerrostaloja ja hylättyjä rakennuksia. Alaverdin vanha kuparikaivos toimii vielä osin, mutta saastuttaa niin, että se näkyy alueen syöpätilastoissa. Solan päällä roikkuu tummunut kaapelivaunu, joka näyttää kuin olisi matkalla ei mistään ei minnekään. Junanradan raoista puskee ruoho ja vanhat vaunut ovat sulautuneet osaksi maisemaa. Luonto on alkanut asuttamaan autioituneita kohteita.
Joillekin se on särö Pohjois-Armenian kauneudessa, mutta minusta se tekee kaikesta kiinnostavamman. Yksioikoinen kauneus on harvoin kiinnostavaa ja kaikki olisi liian idyllistä ilman sitä. Liian tavallista.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin halunnut kulkea kaikkein karuimpien rakennusten äärelle, tai vangita kamerani ylhäällä roikkuviin aavevaunuihin. Pysähtyä miettimään niiden tarinaa ja yrittää löytää syyn, miksi kahden hiljaisen vuoren väliin ylipäätään on ajateltu rakentaa sellaista. Jos Georgiasta Armeniaan suuntaavat matkailijat pääsääntöisesti saapuvat paikalle rauhallisten luostarien ja kauniiden kulttuurikohteiden perässä, itse voisin hyvinkin haluta tehdä aikamatkan kommunismin aikaisiin kohteisiin. Pohjois-Armeniassa se onnistuisi helposti.
Mutta runollisia luostarialueetkin toki ovat. Alueelta löytyy peräti kaksi maailmanperintöluettelossa olevaa luostaria, Haghpat ja Sanahin, joissa molemmissa vierailimme. Deped Canyonin alueessa omaleimaista on myös se, että lähes jokaisella alhaalla virtaavan Deped-joen kylällä on oma pieni linnoituksensa kirkkoineen ja kappeleineen.
Koska alueen luostarit tuntuvat sijaitsevan kaikkein kauneimmilla paikoilla, tarjoavat ne myös loistavat näkymät Pohjois-Armenian maisemaan. Kierroksen aloitimme 900-luvulla rakennetusta, nyt jo hylätystä Sanahin luostarista. Aamupäivän aurinko puski sisään kaari-ikkunoista lempeinä valojuovina ja linnunlaulu kaikui sisälläkin, mutta lämpö pysyi kiviseinien ulkopuolella.
Lattia oli epätasainen suurista kivilaatoista, hautakivistä, kuulemme. Kun pysähdyn katsomaan tarkemmin, näen jalkojeni alla kauniit kaiverrukset ja kiveen hakatut tekstit. Sama toistuu huoneesta ja luostarista toiseen. Lukuisia hautoja jalkojemme alla.
Aivan luostarin kupeesta aukeaa kylän edelleen toiminnassa oleva hautausmaa, jossa armenialaiseen tapaan hautakiviin on kaiverrettu kuolleiden kasvot. Kirkkaat unikot puskevat maasta ja heleä linnunlaulu täyttää mielen. Vuorijono aukeaa kauas ja samaan aikaan tunnen suurta haikeutta siitä, että on matkamme viimeinen päivä, enkä millään olisi valmis palaamaan kotiin, mutta myös iloa, että lopulta onnistuimme ujuttamaan vierailun Armeniassa tiiviiseen lomaamme. Jotain hyvin erilaista olisi jäänyt uupumaan, jos se olisi jäänyt välistä. On kiehtovaa, kuinka toisistaan erilaisia nuo kolme toisissaan kiinni sijaitsevaa maata ovatkaan.
Sanahinin ulkopuolella pienistä kojuista voi ostaa paikallisia käsitöitä tai turkoosimpia kiviä kuin olen koskaan nähnyt. Jos voisin palata, en laskisi lumoavan kirkasta kiveä käsistäni, vaan olisin ostanut sen pienen ruusukvartsini kaveriksi. Epäröinti ei olisi kannattanut, sillä laguuninsinisiin kiviin emme enää matkallamme törmänneet, vaikka epätoivoisesti yritän sellaista vilkuilla vielä päivän lopussa ennen rajamuodollisuuksia.
Myös Haghpat, toinen kuuluisista luostareista seisoo näyttävällä paikalla ylhäällä kanjonissa. Alkukesän vaaleanvihreä heinä ympäröi luostarin pihaa ja pääskyset ovat ottaneet valtakunnakseen entisen ruokailusalin. Tummanharmaat kiviseinät ovat täynnä yksityiskohtia ja muistoja menneistä vuosisadoista. Haghpat kilpailee alueen vanhimman luostarin tittelistä Sanahinin kanssa. Siinä onkin paljon samaa, niin tunnelmassa kuin arkkitehtuurissa. Maisema sen sijaan avautuu hieman erilaisena, ja huomaankin yhä uudelleen taittavani kulkuani kukkulalla sijaitsevan luostarin reunalle ja tähyileväni alas – maisema on häkellyttävän rauhallinen ja vuoret antavat kaikelle sellaiset kehykset, joka oikeastaan tekee kokonaisuuden.
Luostarikierroksen jälkeen pysähdymme vain meille varatulle lounaalle, armenialaiselle aterialle paikallisessa kodissa. Puutarhaan avautuvalle avoimelle terassille on katettu pöytä, jota ympäröivät värikkäät kuvioidut istuintyynyt. Kasvisruokavalioimme on huomioitu ja eteen kannetaan vastavalmistettuja paikallisen keittiön erikoisuuksia, joista saamme koota kokonaisuuden toiveidemme mukaan. Tuoreita leipiä, kotijuustoa, puutarhan kasviksia ja mausteita. Erilaisia kastikkeita sekä salaatteja, ja kaikki taivaallisen hyvää! Jälkiruoaksi matkanvarrelta ostettuja mansikoita (mansikkakausi on alkanut Georgiassa) ja autonkuljettajamme vaimon matkaevääksi leipomia pieniä korvapuusteisja muistuttavia pullia.
Lähtiessä pieni poika hämähäkkimiesasuun pukeutuneena jää hieman ujona vilkuttamaan portille, vieraita varten on tehnyt mieli pukeutua. Vieraanvaraisuus tuntuu toistuvan joka paikassa, vaikka historia on monimutkainen ja tulevaisuus työläs. On vaikea ajatella, että tuona samana hetkenä melko lähellä, Nagorno-Karabakhin konfliktisella alueella käydään pitkittyneitä taisteluita. Näissä vuoristokylissä se ei matkailijalle näy, paitsi ehkä rivien välistä luettavin viilein ilmaisuin rajanaapurista.
Paikalliselle toki maailma on tyystin toinen kuin turistille, naapurimaahan ei ole oikeutta matkata ja poliittiset kiemurat ujuttautuvat osaksi arkea. Viime aikojen mielenosoitukset tuovat levottomuutta, mutta valoa tuo Georgian kautta avautuva ovi länteen. Matkailijat otetaan välittömästi vastaan, ja turismi Armeniaan tuntuukin olevan kasvussa – Georgian pääkaupungista Tbilisistä se on helppo päiväreissukohde, vaikka epäilemättä maalla olisi paljon enemmänkin annettavaa.
Viimeinen kohteemme on Akhtalan luostari ja linnoitus, jonka kirkko on edelleen käytössä. Maisemassa on tuttuutta, niittymäinen piha ja pittoreski harmaa rakennus. Loikin ruohikossa kunnes kuulen, että kesäisin alueella viihtyy käärmeet. Juoksen kiireellä kauas, eikä auta lohdutus siitä, että nyt on vielä aivan liian koleaa niille. Oikeastaan jos jotain pitäisi varoa, niin linnoituksen vanhoja raunioita ja niiden myötä maassa sijaitsevia yllättäviä kuoppia, jotka vievät kellareihin tai mikä minnekin menneille kulkureiteille. Niittykukat ovat onnistuneet peittämään sattumia ja köynnökset pyrkivät parhaansa mukaan piilottamaan kivimuurin sortuneita osia.
Sisällä aukeaa erilainen maailma. Hylättyjen luostareiden kappelien sijaan Akhtalan kattoon kipuaa näyttävät freskot, jotka ovat tunnettuja visuaalisuudestaan. Penkkirivit johtavat alttarille, jonka takana seinässä on salaisia käytäviä. Vaikka tuona perjantai-iltapäivänä paikka onkin hiljainen, siitä huokuu toisella tapaa elämä.
Tuntuu vaikealta palata autoon tietäen, että kierros Debedin kanjonialueella on ohi ja edessä paluu, niin Armeniasta kuin koko matkaltakin. Sopivasti hetken haikeudessa saan käteeni paikallista karkkia, josta voisi kuvitella Fazerin Jim-patukan inspiroituneen, niin lähellä makumaailma on. Se auttaa vähän.
Päivä Pohjois-Armenisassa on ollut niin yltäkylläinen, että kun auto ylittää rajan, nukahdamme molemmat, heräillen vasta Tbilisin siintäessä horisontissa.
Armenian kiinnostavimpiin nähtävyyksiin pääsee autolla Tbilisistä reilussa parissa tunnissa rajanylityksineen. Rajalla on tyypillisesti rauhallista, mutta siihen on hyvä varata parikymmentä minuuttia. Suomen passilla Armeniaan ei tarvitse viisumia ja rajanylitys on mutkaton, Azerbaidžanin leimat passissa saattavat aiheuttaa kysymyksiä, mutta eivät ole este kun kyse on turismista. Kirjoitan vielä myöhemmin konkreettisia vinkkejä siirtymistä, sekä näiden Kaukasian kolmen maan yhdistämiseen samaan reissuun.
