Kysymyspostauksessa kyselitte suhteemme alusta, tapaamisestamme, ja näin seurustelun vuosipäivämme kunniaksi päätimme molemmat palata viime vuoden kevään tunnelmiin omin sanoin. Eli tässä, kaksi versiota tapahtumista, olkaapa hyvät. :)
Minun silmin:
Olin puolentoista vuoden aikana tavannut ja tapaillut ihmisiä, ollut aktiivisempi kuin mitä luonteelleni on ominaista ja katsellut toisenlaisia tapoja olla, mutta oikein mikään ei saanut jalkoja liikahtamaan, sydämestä puhumattakaan. Muistan sanoneeni ystävälleni, että olen hyvin sinut ajatuksen kanssa, että eläisin loppuelämäni yksin. Ne kuuluisat viimeiset sanat.
Olin sopeutunut omaan arkeen hämmentävän hyvin, vaikka yleensä viihdynkin toisen lähellä ja pitkän suhteen jälkeen oli kieltämättä omat outoutensa asua ja elää arkea omillaan. Nautin yksinolosta ja omasta rytmistä. Samalla hämmästelin sitä, kuinka omissa silmissä yksinkertaiset asiat ja arvot, jotka itse tuntuivat liki itsestään selviltä, olivat kuin neuloja heinäsuovassa. Epäilin jo olevani tipahtanut kelkasta, kasvanut vääristyneeseen kuvaan siitä, mitä kahden ihmisen yhteiselon ajattelin olevan. Ajattelin ja olen edelleen sitä mieltä, että olen mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa, joka ei tunnu juuri eikä melkein oikealta. Kirjoitin joskus siitä, millainen mies on makuuni, ja allekirjoitan edelleen kaiken.
Muistan jonkun maininneen, ettei sellaista ole. Olin silloin ja olen edelleen erimieltä. Olen ollut onnekas, ja saanut olla suhteessa aiemminkin ajatuksiani vastanneen ihmisen kanssa. Olen saanut olla äärimmäisen rakastettu ja haluttu, huolehdittu ja kunnioitettu, ja se kohotti rimaa entisestään. Ajattelin, että jos tulee seuraavaa, sen on oltava parempaa, sillä miksi muuten olisin edellisistä suhteista lähtenyt, jos edessä ei olisi jotain vielä parempaa. Välipysähdys kuitenkin kannatti, oleminen yksin, itsensä tarkastelu hiljaisuudessa ja tutustuminen ihmisiin ilman sen kummempia odotuksia. Opin itsestäni, kasvoin, kunnes löysin jotain, mitä en osannut odottaa.
En ole koskaan ollut aloitteellinen, mutta kun eräänä harmaana keväisenä iltana löhösin sängylläni ja klikkailin tylsistyneenä nettideittipalvelun ruutuun iskeneitä tusinaprofiileita. Kiristelin hampaita ”mukavia, kivannäköisiä ja sporttisia tyttöjä” etsiville. Koin pystyväni tarjoamaan enemmän, ja siihen halusin myös vastineeksi jotain muuta. Muistan ryhdin kohonneen hetkessä kun törmäsin tähän, kuvattomaan, kategorioimattomaan profiiliin. Vain teksti, mutta millainen teksti. Pienillä sanoilla on suuri merkitys. Tämä ei hakenut pintaa, ei painottanut visuaalisuuden merkitystä, ei kuvaillut itseään ”komeaksikin haukutuksi”, kertonut onnistumisistaan tai viestinyt yksinkertaisin lausein. Siitä huokui tasapaino, analyyttisyys, ymmärrys ja kiinnostus löytää kerroksellisuutta, haastetta ja lämpöä. Aikuisuutta sekä ymmärrystä sekä valmiutta antaa saadakseen.
En voinut olla naputtelematta viestiä heti, niin nopeasti, etten tullut edes oikolukeneeksi tuotosta. Sain kohteliaan vastauksen, että tässä on nyt jotain meneillään. Ihminen kerrallaan, hyvä niin. Harmitti, mutta asia jäi. Unohduin arkeeni, kunnes sähköpostiini kilahti viesti, vastaus. Hypähdin. Vaikeasti tavoiteltava, ajattelin, mutta naputtelin nopean vastauksen. Pian sähköposti välkkyi saapuvaa viestiä yhä tiuhempaa. Mielikuva vahvistui, nimetön ja kasvoton vastaanottaja ymmärsi, ja osasi ilmaista itseään ja ajatuksiaan lempeän älykkäästi. Meitä yhdisti moni, introverttiudesta tapaan tarkastella ympäröivää kriittisesti ja uteliaasti. Tahto ymmärtää, ja kyky analysoida itseään. Ja ennen kaikkea hänessä oli se, mikä saa minut heräämään, tahto ja kyky kehittyä. Pelottomuus vastoinkäymisiin ja syvä lempeys.
Ulkonäkö on tuntunut minulle aina toissijaiselta jutulta, ja muistan ajatelleeni nihkeästi kun hän kysyi, josko lähettäisi kuvansa. En oikeastaan tarvinnut sitä, enkä tiedä halusinkokaan. Sain sen, mutten muista katsoinko sitä sekuntia pidempää ja treffipäivään mennessä olin sen tyystin unohtanut saaneeni. Treffipäivä tuli, tietenkin. Lasipalatsin kulmalla tapasin pitkän viehättävän miehen ja hipsimme varovaisesti jutellen Kiasmaan teelle. Olimme etukäteen pohtineet, saavatko kaksi introverttia jutunjuuresta kiinni, mutta ei se ollut ongelma. Taika ei kadonnut kasvotusten, ja tapasimme uudelleen ja yhä useammin.
En ole tyyppiä, joka ihastuu oikopäätä, se tapahtuu hiljalleen. Kun tiedän kuka toinen on, miten ajattelee ja mistä arvomaailma muodostuu. Hyppään vasta kun tiedän kuka on ottamassa vastaan. Toisaalta epäromanttista, mutta toisaalta selitän myös sillä taustaani onnistuneissa suhteissa, en usko siinä pelkkään sattumaan. Tapailimme ja ymmärsin pian, että tässä on todella jotain virkistävän poikkeuksellista, jotain, josta haluan pitää kiinni. Sellaista, jonka saadessani olisi onnekas. Tottuminen elämään yksin painoi kuitenkin päälle, huomasin pakittelevani ja pitäväni tiettyä etäisyyttä, ehkä mielessäni olin vielä jotenkin kiinni vanhassa ja tavallaan oli turvallisempaa pitäytyä omissa rutiineissa. Itsensä altistaminen haavoille pelotti, juuri kun olin suunnattoman ylpeä opittuani olemaan yksin. Mutta hän ei hoputtanut, ei kiirehtinyt, ei tivannut tunteitani, ei painostanut. Oli kokonaan läsnä, ja kunnioitti. Maistelin sanaa seurustella, tarkastelin tunteitani ja päätin hypätä. Sillä tiellä ollaan, eikä päätös ole kaduttanut sekuntiakaan, päinvastoin, kaikki tuntuu juuri oikealta.
Vuodessa olemme ehtineet paljon, olemme matkustaneet yhdessä 12 maassa ja muuttaneet yhteen. Etsimme omaa yhteistä kotia, josta rakentaa meille paikka paeta hetkeksi muuta maailmaa. Mutta se on vain pintaa, tärkeämpää on se, mitä olemme tunteet ja ajatelleet yhdessä, kuinka lähelle olemme päässeet ja kuinka rehellisiä pystymme olemaan. Olemme repineet itseämme tietoisesti auki ja kehittäneet suuntaan, johon haluamme kasvaa, yhdessä ja erikseen. Juuri näin haluan olla. Juuri tämän ihmisen kanssa, joka rakastaa minua juuri siksi mitä olen, ei jostain huolimatta.
Miehen silmin:
Takana avioliitto, vuosien yhteinen elämä ja tulevaisuudensuunnitelmat. Edessä tuntematon, epätietoisuus, elämän uudelleenjärjestely. Eron jälkeinen pari vuotta oli kulunut nopeasti, laiminlyötyjä kaverisuhteita herätellen ja satunnaisia askeleita uusien ihmisten tapailun saralla ottaen. Olin kokeilumielessä luonut profiilin deittisivustolle vailla selkeää kuvaa tavoitteistani, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Törmäsin kiintoisalta näyttävään profiiliin ja lähestyin henkilöä viestillä, vaihdoimme ajatuksia ja sovimme tapaamisesta. Tilanne vaikutti lupaavalta ja odotin tapaamista mielenkiinnolla. Samalla ruudulle ilmestyi uusi viesti, niitä harvinaisempia oikeilta ihmisiltä tulleita, ei siis niitä google translaten läpi tehtyjä ”haluan paljon tapaa sinut rakkaudella” – kategoriaan kuuluvia, itänaapurista tai kaukoidästä peräisin olevia. Avasin viestin, joka sisälsi eriteltyinä vastaukset profiilissani esittämiini tusinaan kysymykseen. Vastausten pituudet vaihtelivat kahdesta lauseesta kokonaiseen kappaleeseen. Hmm, positiivista, henkilö on selvästi nähnyt asian suhteen vaivaa, eikä siis vain sarjatulella ampunut jokaista näkemäänsä profiiliia kohti. Vastausten sisältö kuitenkin oli se joka lopullisesti pysäytti ja sai suun loksahtamaan auki, nämähän on selvästi kirjoittanut ajatteleva ihminen, jonka ajatukset vieläpä liikkuvat hyvin samoilla taajuuksilla omieni kanssa. Liberaali ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, check. Valveutunut ja ennakkoluuloton, check. Huumorintajuinen ja osoittaa uskaltavansa kyseenalaistaa sekä yleisesti totuuksina pidetyt että omat mielipiteensä, edelleen check. No jopas. Tyypillistä tuuriani, koska oma moraalini ja tikapuuhermostoni sallii vain yhteen asiaan kerrallaan keskittymisen, lähetin neidolle lämpimät kiitokset vastauksista ja pahoitteluni, koska olin jo lupautunut toiseen tapaamiseen.
