En tiedä missä vaiheessa kaikki muuttui, mutta useinhan muutos saapuu varkain. Jostain se tipahtaa kytevänä ajatuksena, levottomuutena, jonka yhtenä aamuna huomaa roihahtaneen liekkeihin, joita ei saa enää taltutettua.
Olen ollut ”aina” työelämässä, jollain tavoin ansainnut viimeiset 15 vuotta. Olen tehnyt järkeviä valintoja ja karruttanut ansioluetteloa, tehnyt töitä syvällä huolellisuudella ja saavuttanutkin. Läpi ajan olen ollut tunnollinen. Ajattelin sen kantavan, ja kyllähän se kantoi, väsymykseen. Ympärillä vuodet kuluivat ja aloin yhä enemmän kyseenalaistaa, miksi olen siinä, minne olen menossa ja mitä varten nousen aamuisin. Väsymys alkoi tunkeutua jokaiseen soluun, mutta samaan aikaan levottomuus piti otteessaan. Olin ja tein koska pitää, mutten tuntenut enää onnistumista tai iloa. Tunsin turhautumista, kyyneleet seurasivat kotiin ja toivoin, että se kuuluisa kohtalo puuttuisi peliin. Mutta en usko kohtaloon ja kytevä ajatus alkoi hiljalleen saada voimaa, muotoa.
Aika kului, tiesin mitä täytyy, mutta rohkeus ei vielä riittänyt. Samaan aikaan kuulin, kuinka onnekas olen kun minulla on vakityö. En tuntenut itseäni onnekkaaksi, tunsin itseni kuolleeksi. Väsyneeksi, onnettomaksi. Aika kului, mutta minä en enää ollut mukana, mieleni oli jossain muualla. Pysähdyin miettimään, että olin antanut ajan mennä ihan liian kauan. Kehoni oli oireillut huomaamatta jo aikaa, mieleni vielä kauemmin, mutta on niin vaikeaa pysäyttää juna, joka menee tasaisen varmasti eteenpäin, turvallisesti ja ennustettavasti. Mutta turvallisuus on uhka kehitykselle, on helppo unohtua pitämään kiinni varman huomisen illuusiosta.
Ajatukseni eivät olleet kulkeneet enää pitkään aikaan, hamusin tilaa ja toivoin, että aika pysähtyisi hetkeksi, jotta voisin ajatella ja olla vain hetken. Huomasin kadottaneeni jossain kohtaa matkaa sen mitä haluan seuraavaksi, mutta tiesin, että olin etsinyt sitä väärästä paikasta.
Halusin nähdä kätteni jäljen, tehdä jotain, mihin minulla on annettavaa, millä on merkitystä, mutten enää pystynyt ajattelemaan selvästi, jäsentelemään ajatuksia poluksi, jota seurata. Samalla olin niin väsynyt, että ajattelin, ettei minulla ole juuri nyt annettavaa kenellekään, arkiviikko hurahti töissä ja viikonloppu meni ladatessa itseään seuraavaan. En enää haikaillut työmatkustelua, päinvastoin, välttelin sitä, enkä liioin odottanut uran seuraavaa porrasta, haikailin merkitystä ja sisältöä. Palkka ja työkaverit lämmittivät, mutta mikään muu ei. Se ei riitä, elämä on aivan liian lyhyt sellaiseen arkeen.
Keräsin rohkeutta ja ajattelin, etten voi saada, jos en uskalla kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja luottaa, että elämä kantaa, että kun yksi ovi sulkeutuu, jossain avautuu toinen.
Erilaisten ajatusten, pitkien keskustelujen, turhautumisen ja lamaantumisen läpikäymisen jälkeen koitti se päivä kun sain sanottua, että nyt riittää. Minun suuntani on toisaalla, en tiedä vielä missä, mutta nyt alkaa se matka, kun etsin suuntani ja alan tekemään asioita, jotka antavat eivät vain ota. Haluan kävellä tietä, jonka olen valinnut, en vain lipua jonnekin. Mutta hallinta on otettava, sitä ei anneta. Niinpä eilen aloitin päivän tuttuun tapaan istumalla koneen ääreen kahvikuppi kädessä, mutta en tarttunutkaan tavallisiin asioihin vaan tuijotin hiljaa ruutua ja annoin näppäimistön täyttää tyhjää viestipohjaa. Tein siitä virallista, kirjoitin ylös sen minkä olin jo ääneen sanonut.
Irtisanouduin.
Kun vuoden ensimmäinen kuukausi päättyy, päättyy myös liki kuuden vuoden työrupeamani tutussa toimistossa, tuttujen ihmisten keskellä. Tammikuun loputtua alkaa uusi aika. Ne jotka ovat jo tienneet, ovat kysyneet, mitä seuraavaksi. Hymyilen ja vastaan, etten tiedä, sillä en todella tiedä millainen on helmikuun ensimmäinen päivä, tai toinen tai aika siitä eteenpäin, mutta odotan jo nyt sitä vaihetta, autiota aikaa, joka on samalla täynnä mahdollisuuksia. Minulla alkaa uusi vaihe elämässä, joka johtaa jonnekin, vielä tuntemattomaan määränpäähän. Tämä vuosi tulee olemaan toisenlainen, se on lupaus itselleni.
